Jälkiruoan aikaa
M-002:ssa vallitsi sellainen rauha, joka syntyy vain silloin, kun ulkona on tarpeeksi kylmä ja sisällä tarpeeksi lämmin.
Jälkiruoka ei ollut mitään monimutkaista. Milla oli sanonut sitä hillityksi kokonaisuudeksi, Heidi ihanan söpöksi ja Tori sellaiseksi, jota voisi syödä vaikka kaksi annosta ilman pienintäkään häpeää.
Geimeri oli ollut viimeisestä väitteestä samaa mieltä.
Nyt pöydällä oli enää tyhjeneviä laseja, kynttilöiden pehmeää valoa ja se jälkiruoan jälkeinen hiljaisuus, joka ei ollut vaivaantunut vaan hyvä.
Ulkona lumi jatkoi satamistaan.
”Täällä on kyllä ihan oma aikansa”, Tori sanoi ja vilkaisi ikkunaa kohti.
”Niin on”, Geimeri vastasi.
Heidi nousi pöydästä keräämään astioita.
”Me viedään nämä pois. Te voitte jäädä vielä tähän.”
Milla nosti kulmakarvaansa.
”Me?”
”Niin. Minä ja sinä.”
”Aivan.”
Heidi nappasi kaksi lautasta ja vilkaisi Geimeriä merkitsevästi niin leveästi, että se oli jo käytännössä semaforia.
Milla huokaisi.
”Älä katso noin näkyvästi.”
”Minäkö?”
”Sinä.”
Tori naurahti hiljaa.
”Te ette ole kovin hienovaraisia.”
”Me olemme”, Heidi väitti.
Milla katsoi häntä.
Heidi korjasi välittömästi:
”No emme ehkä tänään erityisen paljon.”
Kun muut vetäytyvät vähän taaemmas
Keittiössä alkoi kuulua hillittyä kolinaa, joka kuulosti siltä, että joku oikeasti tiskasi ja joku toinen olisi paljon mieluummin kuunnellut olohuoneen puolella käytävää keskustelua.
Nasu puolestaan ei peitellyt mitään.
Hän oli siirtynyt kamiinan vierestä lähemmäs pöytää ja asettunut makaamaan juuri sellaiseen kohtaan, josta näki kaiken oleellisen.
Tori nojasi hieman lähemmäs.
”No niin”, hän sanoi pehmeästi. ”Nyt meillä taitaa olla hetki rauhaa.”
Geimeri hymyili.
”Rauhaa Heidin ja Millan talossa.”
”Niin. Se on ehkä enemmänkin hallittu tauko.”
Geimeri katsoi häntä pitkään. Tori huomasi sen heti, kuten aina.
”Nyt tulee taas se ilme.”
”Mikä ilme?”
”Sellainen, että sun päässä tapahtuu paljon enemmän kuin sanot ääneen.”
Geimeri vilkaisi hetkeksi pöytää. Hän tiesi, että voisi vielä perääntyä, heittää vitsin tai alkaa puhua vaikka Corollan lämmityslaitteesta.
Mutta tällä kertaa hän ei halunnut tehdä niin.
”Tori.”
”Niin?”
”Sä olet jotain sellaista, mitä en oikein osaa aina sanoittaa.”
Tori ei sanonut mitään. Hän vain katsoi.
Geimeri jatkoi, nyt vähän hiljempaa.
”Mulla on sellainen olo, että kun mä ajattelen sua, vatsanpohjassa tuntuu jotenkin hyvältä. Kun sä tuut mua kohti, tekee mieli hymyillä jo ennen kuin sä edes sanot mitään. Ja kun sä olet lähellä…”
Hän naurahti vähän hermostuneesti.
”No. Sitten on vielä vaikeampi puhua järkeviä.”
Torin ilme pehmeni.
”Voi rakas.”
Geimeri hengitti syvään.
”Mä rakastan sun olemusta. Sitä, miten sä puhut. Sitä, miten sä katsot mua, kun mä selitän jotain ihan turhan teknistä. Ja jopa silloin, kun sä vähän kiukuttelet.”
Tori kohotti kulmiaan.
”Jopa silloin?”
”Jopa silloin.”
”Rohkea väite.”
”Mutta tosi.”
Hetken aikaa kuului vain kamiinan rätinä.
Sitten Tori laski kätensä Geimerin käden päälle.
”Tiedätkö”, hän sanoi hiljaa, ”mikä tässä on kaikkein ihanaa?”
”No?”
”Se, että mä olen odottanut, että sä sanoisit tuon.”
Pieni suudelma
Geimeri katsoi häntä hetken kuin varmistaakseen, että oli kuullut oikein.
”Oikeasti?”
”Oikeasti.”
Tori nojautui lähemmäs.
”Ja jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin mä olen tainnut odottaa jo pidempään kuin olisi ollut tarpeen.”
Geimeri hymyili.
”Mä taas olen tainnut jännittää pidempään kuin olisi ollut tarpeen.”
”Sen kyllä huomasi.”
”Kiitos tuesta.”
”Ole hyvä.”
Tori nosti kätensä ja sipaisi kevyesti Geimerin poskea.
”No, mitä sä sitten oikeasti toivoisit meiltä kahdelta?”
Geimeri katsoi häntä, eikä tällä kertaa yrittänyt enää kääntyä piiloon huumorin taakse.
”Mä toivon voivani sanoa sulle ihan suoraan, että rakastan sua.”
Hänen äänensä laski melkein kuiskaukseksi.
”Ja että saan tehdä tämän.”
Hän kumartui lähemmäs ja painoi pienen, hellän suudelman Torin huulille.
Se ei ollut kiireinen eikä epävarma.
Se oli juuri sopiva.
Tori hymyili sitä vasten.
”No vihdoinkin”, hän kuiskasi.
Geimeri nauroi hiljaa.
”Sitäkö sä ajattelit?”
”Ajattelin. Ja muutamaa muutakin asiaa.”
”Kuten?”
”Sitä, että sä olet ehkä vähän ihana.”
Tavallisetkin päivät
Keittiön puolelta kuului vaimea ääni.
”Mitä ne nyt tekee?” Heidi kuiskasi.
”Puhu hiljempaa”, Milla vastasi.
”Minähän puhun.”
”Nimenomaan.”
Olohuoneessa Tori nojasi nyt niin lähelle, että Geimeri tunsi hänen hiustensa tuoksun.
”Mä haluan kysyä sulta jotain.”
”Kysy.”
”Jos meillä olisi joskus ihan oma paikka”, Tori sanoi, ”sellainen missä saisi herätä vierekkäin, keittää aamukahvit, riidellä kevyesti siitä kumpi unohti lisätä puita kamiinaan ja olla välillä ihan vaan hiljaa…”
Hän pysähtyi hetkeksi.
”Haluaisitko sä oikeasti jakaa sun arjen mun kanssa? Ei vain tällaisia iltoja, vaan ne tavallisetkin päivät?”
Kysymys jäi heidän väliinsä pehmeänä ja painavana yhtä aikaa.
Geimeri ei joutunut miettimään vastaustaan kovin kauaa.
”Haluaisin enemmän kuin mitään muuta.”
Torin silmät kostuivat hieman, vaikka hän samalla hymyili.
”Hyvä.”
”Hyvä?”
”Hyvä”, Tori sanoi, aivan kuin varmistaakseen sen myös itselleen. ”Koska minäkin haluaisin.”
Sitten hän suuteli Geimeriä uudestaan, vähän pidempään kuin äsken.
Seinän takana
Keittiössä Heidi painoi käden suunsa eteen.
”Milla.”
”Niin?”
”MÄ EN KESTÄ.”
”Älä huuda.”
”En huuda.”
”Huudat sisäisesti.”
”Todella kovaa.”
Milla vilkaisi keittiön ovenraosta olohuoneeseen ja veti sen sitten uudestaan vähän kiinni.
”Annetaan heille vielä hetki.”
Heidi nojasi tiskipöytään ja puri hymyään.
”Mutta tämä on ihan mahdottoman ihanaa.”
”On.”
Heidi kääntyi katsomaan Millaa.
”Sanoitko sä juuri ‘on’ ilman mitään sivuhuomautusta?”
”Sanoin.”
”Oletko säkin liikuttunut?”
Milla nosti yhden viinilasin kuivumaan.
”En kommentoi.”
Heidi hymyili pehmeästi.
”No, kommentoimattomuuskin on joskus kommentti.”
Nasun lausunto
Olohuoneessa Nasu oli siirtynyt lähemmäs sohvaa ja tarkkaili pariskuntaa puoliummessa silmin.
Hän oli kuullut kaiken.
Tai ainakin tarpeeksi.
Tori nojasi Geimerin olkapäähän ja hengitti hitaasti ulos.
”Tiedätkö”, hän sanoi, ”tämä on ehkä yksi niitä iltoja, jotka jää mieleen pitkäksi aikaa.”
”Niin on”, Geimeri vastasi.
”Ja tiedätkö toisenkin asian?”
”No?”
”Heidi ja Milla ovat olleet oven takana ainakin viimeiset kymmenen minuuttia.”
Geimeri sulki silmänsä hetkeksi.
”Mä vähän arvasin.”
”Pitäisikö päästää ne jo kärsimyksistään?”
Geimeri hymyili.
”Ehkä.”
Tori nosti katseensa keittiön suuntaan.
”Te voitte tulla jo sieltä.”
Seurasi sekunnin mittainen hiljaisuus.
Sitten kuului kolahdus.
Ja heti perään Heidin ääni:
”MÄ SANOIN ETTÄ NE HUOMAA!”
Milla vastasi tyynesti:
”Niin sanoit.”
Nasu sulki silmänsä uudelleen.
Tilanne oli nyt virallisesti edennyt vaiheeseen, jossa ihmiset yleensä höpöttävät paljon ja nukkuvat vähän.
Se ei häntä erityisesti haitannut.
Kunhan joku muistaisi myöhemmin avata tonnikalan.
Jatkuu: Geimerin tarinat #16, Kamiina ei selitä kaikkea.
