Arkiston mökillä ei ollut koskaan tarvittu varsinaista syytä kokoontua. Tällä kertaa sellainen kuitenkin oli. Ainakin Heidin mielestä.
Kutsu
Geimerin puhelin värähti kesken tavallisen torstai-illan.
Heidi: ”Kuulkaas nyt, rakkaat ihmiset! Lauantaina Arkiston mökille. Talvi-ilta, ruokaa, sauna ja hyvää seuraa! EI TEKOSYITÄ!”
Hetkeä myöhemmin tuli toinen viesti.
Milla: ”Tarkennus edelliseen: kutsu koskee Geimeriä ja Toria. Saapuminen mielellään ennen klo 18. Ulkovaatetus sääolosuhteiden mukaan. Majoittuminen järjestetty.”
Ja kolmas.
Heidi: ”JA JOS TEILLÄ ON JOTAIN ROMANTTISTA KESKENÄN, NIIN MEILLÄ ON TAKKA!” ❤️
Geimeri vilkaisi sohvan toisessa päässä istuvaa Toria.
”Nyt ne kutsui meidät mökille.”
Tori nosti katseensa kannettavaltaan.
”Ketkä?”
”Heidi ja Milla.”
”No sehän kuulostaa mukavalta.”
”Heidi mainitsi jotain romanttisesta takasta.”
Tori sulki kannettavansa.
”Ai jaa.”
Hänen kasvoilleen ilmestyi hymy.
”No sittenhän meidän täytyy mennä.”
Tie lumiseen metsään
Lauantaina Torin vanha Corolla kulki lumisen maiseman halki. Pakkasta oli reilusti, ja tienvarren kuuset olivat saaneet oksilleen paksun lumipeitteen.
Auton lämmityslaite teki parhaansa. Se tarkoitti käytännössä sitä, että tuulilasi pysyi sulana, kunhan matkustajat eivät hengittäneet liian innokkaasti.
”Onko sulla kylmä?” Geimeri kysyi.
”Ei. Mun varpaat vaan neuvottelee parhaillaan itsenäistymisestä.”
”Voin laittaa lisää lämpöä.”
”Ei siitä tule yhtään enempää.”
Geimeri käänsi säätimen vielä kerran ääriasentoon.
”Nyt tuli.”
”Se oli mun mielikuvitusta.”
Tori naurahti ja laski kätensä hetkeksi Geimerin käden päälle.
”Mutta on ihanaa lähteä sun kanssa jonnekin ihan rauhassa.”
Geimeri katsoi häntä.
”Niin on.”
Hetken kuluttua Tori vilkaisi sivusilmällä.
”Sulla on muuten ollut viime päivinä jotenkin salaperäinen ilme.”
”Ai?”
”On.”
”Mulla on aina tällainen ilme.”
”Ei ole. Tavallisesti sä näytät siltä, että Windows on juuri asentanut päivityksen kysymättä lupaa.”
Geimeri repesi nauruun.
”Kiitos kauniista kuvauksesta.”
”Ole hyvä, rakas.”
M-002
Mökki ilmestyi näkyviin mutkan takaa.
Se seisoi pienen aukion laidalla lumisten kuusten ympäröimänä. Ikkunoista kajasti lämmin valo, savupiipusta nousi ohut savuvana ja pihapolku oli juuri kolattu.
Kuistilla odotti Heidi.
Ilman takkia.
”TE TULITTE!”
Tori avasi auton oven.
”Heidi! Mene nyt sisälle, sulla ei ole edes kenkiä kunnolla jalassa!”
”EI TÄSSÄ MITÄÄN! MINÄ OLEN NIIN ONNELLINEN!”
Milla ilmestyi ovelle villatakissa ja sisätossuissa.
”Heidi, tule sisään. Pakkasta on viisitoista astetta.”
”MÄ TIEDÄN!”
”Sitten käyttäydy sen mukaisesti.”
Milla kääntyi vieraita kohti.
”Tervetuloa. Laittakaa kengät eteiseen. Ruoka valmistuu noin puolen tunnin kuluttua.”
Heidi juoksi halaamaan Toria ja Geimeriä vuorotellen.
”Voi miten ihanaa! Meillä on niin kiva ilta tulossa!”
”Sä olet kyllä suunnitellut jotain”, Tori sanoi epäilevästi.
”EN OLE!”
Milla vilkaisi Heidiä.
”Hän on suunnitellut paljonkin. Kaikkea ei kuitenkaan ole tarkoitus toteuttaa.”
Mökin viides asukas
Sisällä tuoksui puu, vastakeitetty kahvi ja uunissa valmistuva ruoka.
Kamiinassa paloi tuli. Sohvalle oli aseteltu villahuopia, pöydällä oli kuusenoksia ja pieni valosarja kiersi ikkunanpieltä.
Ja kamiinan vieressä, kaikkein lämpimimmällä paikalla, nukkui Nasu.
”Voi pieni”, Tori kuiskasi ja kumartui silittämään kissaa.
Nasu avasi yhden silmänsä.
Hän tarkasti tulijat.
Tori sai hyväksyvän kehräyksen.
Geimeri sai katseen, joka edellytti tarkempaa harkintaa.
”Miksi se katsoo mua noin?” Geimeri kysyi.
”Se tietää jotain”, Heidi vastasi.
Milla nosti katseensa keittiöstä.
”Nasu katsoo kaikkia noin.”
”EI KATSO!”
”Katsoo.”
Nasu haukotteli, nousi ja käveli suoraan Geimerin takin päälle.
”No niin”, Milla totesi. ”Majoittumisjärjestelyt on ilmeisesti hyväksytty.”
Illallisen valmistelut
Geimeri tarjoutui auttamaan keittiössä, mutta Heidi työnsi hänet hellästi takaisin olohuoneeseen.
”EI! Sinä istut Torin kanssa ja nautit illasta!”
”Mutta voisin mä vaikka pilkkoa jotain.”
”ET PILKO!”
Milla kurkisti Heidin olkapään takaa.
”Perunoita olisi vielä.”
”MILLA!”
”Hän tarjoutui.”
”MUTTA TÄSTÄ PITÄÄ TULLA ROMANTTINEN ILTA!”
Olohuoneessa tuli hiljaista.
Tori nosti kulmakarvaansa.
”Romanttinen?”
Heidi pysähtyi.
”Siis… romanttinen tunnelma. Yleisesti. Talvi. Kynttilät. Ihmiset. Ruoka.”
Milla pelasti tilanteen.
”Heidi tarkoittaa, että olemme pyrkineet viihtyisään ympäristöön.”
”JUST SITÄ!”
Geimeri ja Tori katsoivat toisiaan.
Tori hymyili.
”No, siinä te olette kyllä onnistuneet.”
Heidi näytti siltä, että saattaisi pakahtua onnesta jo ennen alkuruokaa.
Neljä ihmistä ja yksi salaisuus
Illallinen oli onnistunut.
Milla oli huolehtinut ruoasta, Heidi kynttilöistä ja musiikista. Geimeri oli onnistunut olemaan kaatamatta mitään, mitä Tori piti huomattavana saavutuksena.
Nasu oli tarkistanut jokaisen tarjolle tuodun astian.
Lopulta nelikko siirtyi kamiinan ympärille. Ulkona lumisade oli tihentynyt, ja ikkunoista näkyi enää tumma metsä ja hitaasti putoilevia hiutaleita.
”Tiedättekö”, Tori sanoi, ”täällä on jotenkin ihanan rauhallista.”
”Niin on”, Geimeri vastasi.
Heidi avasi suunsa.
Milla kosketti hänen käsivarttaan.
”Älä.”
”MUTTA MÄ EN SANONUT MITÄÄN!”
”Ennaltaehkäisevä huomautus.”
Tori nauroi ja nojasi päätään Geimerin olkapäähän.
Geimeri kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
Hetken kaikki olivat hiljaa.
Sitten Geimeri vilkaisi Toria ja hymyili itsekseen.
Hän oli harjoitellut mielessään erästä lausetta jo useamman päivän ajan.
Se ei liittynyt tietokoneisiin, autoihin eikä mökin kunnostamiseen.
Ja juuri siksi sen sanominen tuntui yllättävän vaikealta.
Tori huomasi hänen katseensa.
”Mitä?” hän kysyi hiljaa.
”Ei mitään.”
”Geimeri.”
”No?”
”Sä katsot mua taas sillä ilmeellä.”
”Millä?”
Tori hymyili, tarttui hänen käteensä ja lomitti sormensa hänen sormiinsa.
”Sillä, jolla sä katsot silloin, kun sulla on jotain tärkeää sanottavaa.”
Geimeri ehti avata suunsa.
Mutta juuri silloin keittiöstä kuului Heidin ääni.
”MILLA! MISSÄ NE PAREMMAT VIINILASIT ON?!”
”Kaapissa.”
”MISSÄ KAAPISSA?!”
”Siinä, jonka avasit juuri.”
Tori purskahti nauruun.
”Meillä taitaa olla aika ihana porukka.”
Geimeri katsoi häntä.
”Niin taitaa.”
Hän puristi Torin kättä hieman lujemmin.
Ja päätti, että tänä iltana hän vielä sanoisi sen.
Viimeinen havainto
Myöhemmin, kun muut valmistelivat jälkiruokaa, Nasu istahti ikkunalaudalle.
Hän katsoi ensin Geimeriä.
Sitten Toria.
Lopuksi suoraan sinne, missä ketään ei pitänyt olla.
Hetken ajan kissan katse viipyi aivan paikallaan.
Sitten hän sulki silmänsä.
Keittiöstä kuului jälleen Heidin ääni.
”MILLA! LUULETKO, ETTÄ TÄNÄÄN TAPAHTUU JOTAIN?!”
”En tiedä.”
”MUTTA SUN PITÄISI TIETÄÄ!”
”Miksi?”
”KOSKA MÄ EN KESTÄ TÄTÄ JÄNNITYSTÄ!”
Milla vilkaisi kalenteria.
”Heidi. Tämä on vasta ensimmäinen ilta.”
”NO NIINPÄ!”
Nasu kehräsi.
Hän tiesi jo jotain, mitä muut eivät.
Tai sitten hän oli vain löytänyt mukavan paikan.
Jatkuu: Geimerin tarinat #15, Enemmän kuin mitään muuta.
